Mahdoton unelma vie eteenpäin. Jos pysyttelemme
mahdollisissa vaihtoehdoissa, jäämme sille tasolle jossa olemme. Tarvitaan
niitä, jotka uskaltavat heittäytyä ja kysyä, entä jos…
Sukupolvien välistä eroa voi mitata myös jääkiekolla.
1970-luvulla Suomen maailmanmestaruus oli monille mahdoton unelma. Suomi oli parhaimmillaan 4. sijalla
Neuvostoliiton, Tsekkoslovakian ja Ruotsin jälkeen. Kanada ja USA eivät olleet mukana kisoissa.
Neuvostoliiton voittaminen oli Suomelle mahdotonta.
Tällainen uskomus oli vallalla. Kunnes eräässä Istvestija
–turnauksessa Suomi voitti Neuvostoliiton 4-2. Se oli ihme. Tämän jälkeen
Suomen mitalit jääkiekon MM-kisoissa tuntuivat pienemmiltä ihmeiltä.
Maailmanmestaruuden tiellä oli kuitenkin vielä uskomus Ruotsin voittamisesta.
Maailmanmestaruus 1995 oli ihmeistä toiseksi suurin.
Tarvittiin kokonaan uusi sukupolvi pelaajia ja katsojia, että tämä tuli
mahdolliseksi. Uusinta vuonna 2010 tuntui hyvältä, enää ei tarvittu ihmettä. Nyt kun ollaan taas kotikisoissa, ei pidä kuvitella,
että oltaisiin jotenkin etulyöntiasemassa. Päinvastoin, voiton jälkiriemussa
tappio iskee nopeimmin, kuten vastustaja maalin jälkeen.
Mistä saataisiin uusi mahdoton unelma? Suomi jalkapallon
maailmanmestariksi? Montako Pikku-Litmasta siihen tarvittaisiin? Itse asiassa unelma on
lähempänä toteutumista kuin Palloliiton puheenjohtajan tai tasa-arvoministerin
puheista voisi päätellä.
Suomen Miesten jalkapallomaajoukkue pääsisi varmimmin
MM-kisoihin kisajärjestäjänä.
Tarvittaisiin valtavia investointeja ja rakennusprojekti Etelä-Afrikan
malliin eikä se takaisi vielä kuin osallistumisoikeuden. Todennäköisempi on kuitenkin toinen vaihtoehto, sillä Suomella on jo EM-hopeaa
jalkapallosta eikä maailmanmestaruuskaan ole kaukana.
 |
| Lentotukialus Intrepid Hudson-joella. Yksi mahdoton unelma. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti